Alexandra Gripenberg, NAISASIAN KEHITYS (1901/1909/2020)

”[P]arannuksia on joka kerta pidetty vain turhina päähänpistoina tai ajan pahuuden ilmauksina tai taivastelevien intoilijoiden tuulentupina[.]”

Naisasian kehitys lähtee liikkeelle yleisestä muutoksen, kehityksen ja vastahangan asetelmasta sekä erityisemmästä ”ihmisoikeuksien mittakaavan” laajentamisesta. Ensimmäinen näistä avaa näkymän sivistyshistoriaan, jossa on edetty ”raakalaisajasta” kohti ”hengen yliherruutta”. Toinen taas siirtää katseen ”kauan tunnustettuun tai siedettyyn ylivaltaan”, joka lopulta kumoutuu.

Näin pohjustetaan esitystä ”naiskysymyksen” viriämisestä ja ”naisasiatyön” vahvistumisesta etenkin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. ”Kansatieteelliseen” jäsennykseen luottaen kirja käy ensin läpi USA:n ja Britannian sekä Saksan, Itävallan, Alankomaiden, Belgian, Sveitsin, Venäjän, Puolan, Böömin, Unkarin ja Kreikan historiaa (osa I), siirtyy sitten Ranskan, Italian, Espanjan ja Portugalin tapauksiin (osa II), kunnes vuoroon tulevat Ruotsi, Norja, Tanska (osa III) ja lopulta Suomi (osa IV). Tieteellinen tutkimus kirja ei kuitenkaan ole vaan asiallinen katsaus ja yhteiskunnallinen puheenvuoro.

Naisasian kehitys luonnehtii nykyisyyttä ”yksilöllisen vapauden, vapaan kilpailun ja erikoisoikeuksien poistamisen” aikakaudeksi. Sitä leimaa itse kunkin ainakin periaatteellinen tilaisuus valita paikkansa yhteiskunnassa kykyjensä mukaan, sen sijaan että asema määräytyisi ”perinnäisten etuoikeuksien tai ennakkoluulojen perustuksella”. Tässä kuviossa yksilöllä on vastuu ja velvollisuus saattaa pystyvyytensä yhteiseksi hyväksi, siinä missä yhteiskunnalla on velvoite olla tukahduttamatta ”mitään käyttökelpoista voimaa”. Siksi naisella on oikeutettu osallisuutensa koko ”ihmiskunnan henkisessä ja aineellisessa kehitystyössä”.

Teos kuvaa naisasian läpimurron vääjäämättömäksi. ”Se ei ole mikään satunnainen kasvannainen”, vaan se on ”ajanhengen suunnan” mukainen osa ”yhteiskuntaelämää”, koska se yhtäältä ajaa suuren joukon etua ja toisaalta palvelee kokonaisuuden sopusointua. Sen tähden naisen ”epävapaa ja riippuva” asema on kaikkialla muutettava itsenäiseksi ja yhdenarvoiseksi. 

Oman asennoitumisensa se määrittää kuitenkin pikemminkin uudistusten kuin kumousten ajamiseksi.

Alexandra (myöh. Aleksandra) Gripenberg (1857--1913) syntyi senaattori-isän ja piikaäidin tyttäreksi aatelissukuun ja 17-lapsiseen perheeseen Laatokan rannalla Kurkijoella. Hän sai Pietarissa kouluja käyneiltä sisariltaan opetusta kotikartanossa ensin Karjalassa ja isän kuoltua 1869 Kirkkonummella. Gripenberg julkaisi esikoisteoksensa Berättelser (1877) ja ryhtyi häntä tässä hankkeessa auttaneen Zachris Topeliuksen puhtaaksikirjoittajaksi. Yhdessä tämän tyttären Toini Topeliuksen kanssa toimitettiin lastenlehtiä nimeltä Nya Trollsländan ja Sirkka. Aatteellisesti Gripenberg läheni suomalaisuusliikkeen linjaa ja tutustui sisarensa Elisabethin kautta Minna Canthiin. Kaunokirjailijana hän julkaisi 1880-luvulla lyhyttä ja pitkää proosaa (esikoistyön tapaan salanimellä), kunnes valtiopäiviä tarkkailevan Från läktarenin (1885) ja Yhdysvaltoja käsittelevän matkakirjan Ett halfår i Nya Verldenin (1889) myötä siirtyi asiatekstien pariin. Hänen kynästään tosin syntyi vielä myöhemmin draamallinen tilapääteos Vaaliaikana. Yksinäytöksinen ilveily (1906).

Esitelmävihkosta Qvinnofrågan/Naiskysymyksessä (1890) seurasi kolmiosainen suurkatselmus Reformarbetet till förbättrande af kvinnans ställning (1893--1898). Siihen pohjautuu kymmenen vuotta myöhemmin täydennettynä ja neliosaisena julkaistu suomenkielinen Naisasian kehitys eri maissa. Sen jälkeen Gripenberg laati lähinnä vain lyhyitä elämäkerrallisia esityksiä (Topeliuksesta ja Fredrika Runebergistä) ja naiskysymyskatsauksia (esimerkiksi aviopuolisoiden omistusoikeudesta). Pääpaino oli käytännön toiminnassa Suomalaisen puolueen kansanedustajana 1907--1909, Suomen Naisyhdistyksen (1884--) puheenjohtajana 1880–1904 ja 1910–1913 sekä Suomen Naisten Kansallisliiton (nyk. Naisjärjestöjen Keskusliiton) (1911--) puheenjohtajana 1911--1913 ja International Council of Womenin rahastonhoitajana 1893–1899 sekä aikakausjulkaisun Koti ja Yhteiskunta (1889--1911) päätoimittajana. Diabetes vaivasi Gripenbergiä jo 1904 alkaen, mutta reistailevasta terveydestään huolimatta hän vaikutti monilla kentillä aina kohtalokkaaseen keuhkokuumeeseen asti: hän kuoli jouluaattona 1913.

Gripenbergin julkista toimintaa voi hänen teostensa ja häntä koskevan tutkimuksen (erit. Merja-Liisa Hinkkanen & Maija Lintunen, Irma Sulkunen, Maria Lähteenmäki, Aura Korppi-Tommila, Hedvig Rask, Tyyne Tuulio, Tiina Kinnunen) valossa hahmotella kolmitahoiseksi. Ensinnäkin hän oli poikkeuksellisen kielitaitoinen ja kansainvälinen henkilö, joka pystyi luomaan hyvät yhteistyösuhteet myös englanninkieliseen maailmaan. Toiseksi -- ja osittain ristiriidassa internationalisminsa kanssa -- hän oli kansallismielinen ja arvokonservatiivinen poliitikko, joka suhtautui epäilevästi vähäväkisten kasvavaan valtaan ja pyrki ohjailemaan sitä moralistisesti. Kolmanneksi hän oli -- kuin jonkinlaisena synteesinä edellisistä -- vakuuttunut asiansa oikeutuksesta, puolusti sitä pystyvästi (myös oman poliittisen leirinsä vanhoillisimpia vastaan) ja katsoi naisten asiaa ainakin osittain verrannolliseksi esimerkiksi orjien vapauttamiseen USA:ssa (josta hän kirjoitti kirjankin).

Naisasian kehitys lankesi kiintoisan työryhmän urakaksi. Gripenberg itse työsti ruotsinkielisen originaalin uuteen uskoon vastaamaan ajan vaatimuksia ja suomentajiksi ryhtyivät Tilma Forsström (1861--1940, o.s. Hagan, myöh. Hainari) ja Ilmi Kallia (1862--1936; o.s. Bergroth, myöh. Hallsten). Hainari seurasi Gripenbergiä myöhemmin Suomen Naisten Kansallisliiton puheenjohtajana 1914--1938 ja osallistui Suomen valtuuskunnassa Kansainliiton yleiskokouksiin 1927--1930, kun taas Hallsten toimi kokoomuksen kansanedustajana 1919--1922.

”Edeltäjänsä Aleksandra Gripenbergin tavoin Tilma Hainari oli yhtäältä tavattoman isänmaallinen ja kansallismielinen, toisaalta eräänlainen oman aikansa kosmopoliitti.” Näin kirjoittaa Eija Jämbäck tuoreessa kirkkohistorian väitöskirjassaan Siveellisemmän Suomen puolesta (2020). Hainariin keskittyen hän juontaa tämän rotuhygieniaan saakka edenneen poliittisen vaikuttamistyön ainakin osittain Gripenbergin jo 1908 valtiopäivillä esittämästä karjankasvatusrinnastuksesta: liian varhain avioituvien naisten lapsista saattoi kuulemma tulla liian heikkoja. Toisaalta Jämbäck korostaa esimerkiksi Gripenbergin työtä lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tunnistamiseksi ja estämiseksi, missä nuorempi ei rohjennut häntä seurata. Väitöksessä kuitenkin mainitaan, että Hainaria yhdisti mentoriinsa esimerkiksi suhtautuminen prostituoituihin ”langenneina sisarina”, joita yhtä kaikki paheksuttiin ja väheksyttiin. Jämbäck kertoo, että naimattoman Gripenbergin välit manttelinperijäänsä katkesivat 1910, kun hän usutti Hainaria esitelmöimään avioliitosta Suomen Naisyhdistyksen vuosijuhlassa, vaikka tämä oli juuri jäänyt leskeksi.

Jälkikatsannossa Naisasian kehitys on kiintoisaa luettavaa osittain juuri tekijänsä kiistanalaisuuden takia. Se on esimerkiksi avoimesti protestanttisen kulttuuripiirin puolta pitävä, teologiaa politiikkaan ymppäävä ja monin muinkin tavoin arveluttava aikansa ja aatteidensa tuote. Gripenbergin kirjan sanoma tai voima ei kuitenkaan ehdy taustarakennelmiinsa tai reunaseikkoihinsa. Se tunnustaa esimerkiksi Ranskan vallankumouksen mahtavan vaikutuksen naisten heräämiseen ja ylistää Minna Canthin ”lämmintä, todellista indignatsionia” kotimaisen naisasiatyön innoittajana. Joka kerta, kun vakiintunut ja jotenkin koossa pysynyt mahti lopulta kaadetaan, ”on parannuksien puoltajia syytetty siitä, että he pyrkivät kumoamaan luonnon järjestystä ja vastustamaan Jumalan tahtoa”, jylisee tämän suurkirjan komea paatos. ”Vapautuminen kasvatuksen kautta rakkaudessa ja totuudessa”, kuuluu sen aseistariisuva eetos.

Naisasian kehitys on yhtaikaa kotimaisen feminismin virstanpylväs ja kansainvälisen yhteistoiminnan voimannäyttö.