Irene Mendelin, KOIVIKOSSA (1893 & 1899/2021)

”Oot yksin keskellä joukkion
Ja pystyssä pääsi sä kannat.
[…]
Oot sille hämärä ongelma,
Käsittämätöin kuni sfinksi!”
(Yksin. Kokoelmasta Koivikossa.)

Otava mainosti 1893 uutta Koivikossa-teosta osana muuta tarjontaansa. Jo asemansa vakiinnuttaneiden tekijöiden Kasimir Leinon (1866--1919) ja Kauppis-Heikin (1862--1920) rinnalle nostettiin poikkeuksellisesti suomalainen nainen runodebyytteineen. Kuka oli Irene Mendelin?

Jyväskylässä 27. joulukuuta 1864 syntynyt esikoiskirjailija ei ollut enää aivan nuori. Hän oli kotikaupunkinsa tyttökoulun ensin käytyään valmistunut juuri opettajaksi Helsingin suomalaisesta jatko-opistosta, jossa hän tovereineen oli perehtynyt kirjallisuuteen muiden muassa Valfrid Vaseniuksen (1848--1928) sekä johtajapariskunnan Ida (1836--1913) ja B. F. Godenhjelmin (1840--1912) avulla. Nimenomaan Mendelinin vastuulle jäi kiitosvärssyjen laatiminen näille pidetyille opettajille, joista lapsettomien Godenhjelmien kerrotaan ottaneen hänet erikoisesti suojelukseensa. Ensimmäiset runonsa keskisuomalainen oli tosin saanut julki erilaisissa toimitteissa jo 1880-luvulla.

Tilapääsäkeiden kirjoittajana ja lausujana hän kunnostautui muutenkin. Mendeliniä tarvittiin, kun työväenyhdistys juhli vuosiaan, nuorsuomalaiset valmistautuivat jouluun, Martta-yhdistys täytti ensikymmenensä tai uusi ratayhteys vihittiin käyttöön. Hänen vakioteemojaan olivat yhteistyön ja -hengen arvokkuus sekä sivistyksen ja innostuksen kohtalonyhteys, jotka tarvittaessa kasvoivat lähes militantiksi raittius- ja kansallisuusaatteeksi. Hengelliset painotukset myötävaikuttivat siihen, että hänen töitään luonnehdittiin 1910-luvulla ”lämmin- ja puhdashenkisiksi”.

Tullikamarin rahastonhoitajana pisimpään työskennellyt Mendelin saavutti Jyväskylässä merkittävän kulttuurisen ja sosiaalisen aseman niin Martta-, MLL- ja lotta-aktiivina kuin Kokoomus-puolueen vaikuttajana sekä kunnallisten luottamustehtävien hoitajana. Runoja hän ei julkaissut enää kolmannen kokoelman Lehtisiä koivikosta (1915) jälkeen. "Hän ansaitsee kiitollisen tunnustuksen", muotoili Naisten Ääni (1905--1948) 1/34:n 70-vuotisjutussaan. Myös esimerkiksi Helsingin Sanomat huomioi Saarijärvelle eläkkeelle muuttaneen kirjailijan merkkipäivän. Hän oli elänyt suurimman osan elämästään Koivikko-nimen saaneessa talossa lehtipuisella tontilla osoitteessa Väinönkatu 24, kunnes julkaisi 22. maaliskuuta 1927 Sisä-Suomi-lehdessä (1923--1970) "hyvästijätön" lapsuudenkodilleen, jonka hänen kanta-aliupseeri-isänsä oli ostanut kesällä 1864. Mendelin kuoli 14. syyskuuta 1944.

Aivan pelkkää kotia, uskontoa ja isänmaata Mendelinin tekstit eivät sentään edusta. Niissä saattaa aluksi lainatun säeparin tapaan välähtää esiin vasta hieman myöhemmin suomalaisessa lyriikassa vakioituva individualismi, ja toiseen kokoelmaan Koivikossa II (1899) mahtuu uskovaisen ahdasmielisyyden kritiikkiä. Yhtä kaikki korostus on sillä tavoin perheen ja perinteen pyhyydessä, että kun esikoistyön yhden osion otsikkona on ”Elämä”, siihen valitut runot käsittelevät lähes yksinomaan äitiyttä. Toiselta puolen valistuksen lippua kantanut runoilija muistetaan myös esimerkiksi eläinoikeuskysymyksen varhaisena tulkitsijana ja Maikki Fribergin (1861--1927) kaltaisten naisasianaisten suosikkina. Poliittisilta näkemyksiltään Mendeliniä voisi luonnehtia sosiaalisesti suuntautuneeksi keskustaoikeistolaiseksi, jonka Koivikossa-runoissakin tulee esiin kovasydämisen avunannosta pidättäytymisen arvostelu. Kansalaissodan tiimellyksessä hän tuli tosin Keskisuomalainen-palstoilla huhtikuussa 1918 suositelleeksi Vänrikki Stoolia (1848--1860) "pyhää sotaa" käyvän valkoisen armeijan tarpeisiin: kun "järkyttävin kuvin ja valtavin säkein runoilee heille itse elämä", eivät he kaipaa "teennäistä rintamahengen virkeänä pitämistä" keidenkään "pikku kynäniekkojen hatarista ja ontuvista" värssyistä tai "mauttomista renkutuksista", mutta jos sankarirunoelmaa janotaan, soikoon sitten yhä vaan J. L. Runebergin (1804--1877) "miehekäs, ylevä" ja ylittämätön "jättikannel". Tapaus kannattaa sitoa aikaansa ja huomata Mendelinin painotus "vapaustaisteluun" eli irtautumiseen Venäjästä, mihin hän näytti tilanteen auetessa olleen valmis yhdistämään fennomanian ohjelmatyön, sortovuosien tunnot ja omat "idän hallasta härmäisestä" varoittavat vanhat runonsa. Ehkä merkittävintä on lopulta se, että yleisönosastokirjoitus (lehden vakituiselta avustajalta) suuntautui vastaan kroonisesti jingoistisen Ilmari Kiannon (1874--1970) valitusta siitä, ettei hänen uusherooinen käyttöpoesiansa tuntunut kelpaavan suomalaisille kustantajille.

Aikalaisvastaanoton kiintoisin hetki on kirjailija Arvid Mörnen (1876--1946) Finsk Tidskrift 4/1901:ssä (1876--) julkaistu arvostelu Koivikossa II:sta. Kirjoitus alkaa tunnusomaisen pisteliäästi "tusinarunoilijoiden" posetiivimaisesta riimittelystä, joka banalisoi ja loisii Suomessa topeliaanista perinnettä. Tällaiseen parasitpoesihin Mörne liittää monet Mendelininkin "epäpersoonallisista" ja "latteista" runoista. Patrioottisuuden kaavaa toistavaa ilmaisua leimaa "täydellinen tuuletuksen puute", kun se kiinnittyy lukemattomien juhlasäkeiden seisoviin vesiin ja pakkopullakantaattien väsymättömään seuraantoon. Mutta Mörne esittää moitteensa vain todetakseen, että toisaalla kirjassa tekijä osoittaa "omaperäisyyttä" ja "aitoa runoilijalahjakkuutta", jotka yllättäen murtautuvat esiin suurmies- ja kotimaakunnioituksen vakiomuotojen herpaantuessa. "Lyyrisissä tunnelmarunoissaan" Mendelin vaalii kriitikon mukaan "intensiivistä elämystä". Mihinkään aivan "tavattoman" tai "eriskummallisen" originelliin "vetovoimaan" yltämättä tai sortumatta hän tavoittaa yhtaikaa "hallitun", "läpikoetun ja -kärsityn" mutta silti "välittömän" puhunnan. Mörneä viehättävät myös taiten pidätellyt tuskan ja luopumisen ilmaisut. Hän lainaa "Pälve"-runoa esimerkkinä tyypillisestä "sointiskaalasta ja kirjoitustavasta".

Muodoltaan pääasiassa kalevala- tai kanteletarpohjaisiksi kansanlaulutapailuiksi ja antiikkiaihelmamukailuiksi tyypiteltävissä olevien runojen joukkoon päässeet aistivoimaisemmat rakkausteeman työstöt kertovat monipuolisesta potentiaalista. Kirjoitukset toistavat taajaan ”kalma–talma”- ja ”kaiho–saiho”-riimejä, mutta niissä on sangen rikkaasti alliteraatiota ja sisäsoinnuttelua sekä jambisten ja anapestisten mahdollisuuksien kartoitusta. Vaikka tekijän vaikutus myöhempiin runoilijoihin on pääasiassa vaiettua laatua, tulenkantajista Onni Halla (1899--1981) kertoi myöhemmin lukeneensa näitä runoja nuorena ”erittäin innostuneesti” (Kirjailijat puhuvat. Toim. Ritva Haavikko. SKS 1976).

Eino Leino (1878--1926) tyypitteli Mendelinin Suomalaisen kirjallisuuden historiassaan (Weilin 1910) jälkiromanttisen suunnan kirjoittajaksi. Hannu Mäkelä valikoi yhden hänen tekstinsä mukaan toimitteeseensa Perinteisen runon kauneimmat 1 (Otava 1975). Feministiseen koonnokseen Maailma katettu pöytä (Tammi 1983) Mendelin ei kelvannut, vaikka teki parhaansa, että ”naisen tie” ei olisi johtanut ”kuoloon henkiseen” ja suomensi Clara Viebigiä (1860--1952) eikä ollut jäänyt mainitsematta Alexandra Gripenbergin (1857--1913) Naisasian kehitys -historiikissakaan (WSOY 1909/ntamo 2020). Pääsyä ei liioin järjestynyt Suomen kirjallisuuden historiaan (Otava 1981), Suomen kirjallisuuden historiaan (Otava 1991) eikä Suomen kirjallisuushistoriaan (SKS 1999), ei liioin suurkoonnoksiin Suomen kirjallisuus (SKS 1963--1970) tai Suomalaisia kirjailijoita (Otava 1994/2004), vaikka hän myös käänsi Zachris Topeliuksen (1818--1898) ja J. J. Wecksellin (1838--1907) lisäksi esimerkiksi Arne Garborgia (1851--1924) ja Johan Falkbergetiä (1879--1967).

Kansallisbiografian suppeassa artikkelissa Lasse Koskela viittaakin unohdettuun tekijään. Hän muistuttaa, että Mendelinin kirjastoon kuului Wolmar Schildtin (Kilpisen) (1810--1893) teos, jonka tämä oli ”omistanut ’isaenmán lempeae hehkuvalle Runoilia-immelle’”. Koskela mainitsee myös runoilija-toimittaja Uno von Schrowen (1853--1886) jyväskyläläisen varhaiseksi suosijaksi. Olennaista oli, ettei myöhemmin myös kustantaja-historioitsija Sakari Kuusen (1884--1976) vakuuttanut Mendelin ”jäänyt vain lehti- ja albumirunoilijaksi, kuten kävi monelle 1800-luvun naisrunoilijalle”.

Mendelinin runoista tunnetaan lauluina muiden muassa ”Keväällä” (säv. Gunnar Wennerberg), ”Hiljaa juuri kuin lammen laine” (Iosif Ivanovici), ”Jouluiltana” (Sulho Ranta), ”Tiu tiu tuuli käy” (Mikael Nyberg), ”Leikkimään” (J. W. Åkermark), ”Voimistelulaulu” (Elin Kallio), "Raittiuslaulu" (trad.) sekä ”Aate”, ”Pälve” ja ”Sa juhla talven keskellä” (kaikki kolme Erkki Melartin). Kirjallisuustuntija Brita Polttila (1920--2008) taas tiesi kertoa (Hertta Kuusinen, ihmisen tie. Tammi 1978), että ”Helmi” on sepitetty nuoresta Otto-Wille Kuusisesta (1881--1964) kertovaksi.

”Vait kanteloni! -- ellös enää soi” on ehkä profeetallisimpia rivejä tässä pitkälti unohduksiin painuneessa ja vasiten torjutussa lyriikassa. Esimoderniksi hahmotettu sanataide todistaa yhtä kaikki siitä, kuinka ”miljoonain ikävöimys totuuteen” laajensi kirjallisuuden alaa ja tekijäkuntaa. ”Hallooh la la laa!” kaikuu erään Koivikossa-tekstin säe. ”Nuo ne riemuita ymmärtää”, tiivistää runo lintujen opetuksen. Lisäys kuuluu: ”Ja nauttia elämää.”

Kirjallisuutta
Vuokko Raekallio-Teppo, Irene Mendelinin muisto. Teoksessa Meistä tuli kirjailijoita. 44 kirjailijaa kertoo kirjallisista ensiaskelistaan. Toim. Kyösti Sorjonen & Valborg Rekola. Gummerus, Jyväskylä 1947.
Lasse Koskela, Irene Mendelin. Suomen kansallisbiografia. Toim. Matti Klinge ym. SKS, Helsinki 2003--2008.
Kaisa Alenius, Oikeudentunnon ja rakkauden suuret aatteet. Irene Mendelin aatehistorian, kulttuurihistorian ja sosiaalihistorian risteyksessä. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2005.