Anni Alatalo: Äitiysvapailla yksinäisyys on pahinta!

Äitiysvapaani pahimpia hetkiä ovat iltapäivän loputtoman pitkät, yksinäiset tunnit, jolloin odotan lapseni toisen vanhemman avainten rapinaa ulko-oven lukossa.

Ensin katselemme vauvan kanssa kuvaamme peilistä, sitten käymme läpi lelukorin leluja. Esittelen pojalle ikkunassa roikkuvan lumipallokoristeen ja neuvolasta saadun hymynaaman. Tuijotamme pesukoneessa pyörivää pyykkiä ja rikkaimurin latausvaloa. Vauva jokeltaa ja osoittelee käsillään tuttuja ihmeellisyyksiä. Sitten taas vaihdan vaippaa ja imetän.

Tuijotamme pesukoneessa pyörivää pyykkiä ja rikkaimurin latausvaloa.

Kello käy hitaammin kuin koskaan. Sekunti kestää kauemmin kuin eilen. Sata kertaa kauemmin kuin viikonloppuna. Miljoona kertaa kauemmin kuin ennen vauvan syntymää.

Kannan lasta pitkin asuntoa – joskus itkee vauva, toisinaan minä.

Kun ovi käy ja puolisoni saapuu pelastamaan meidät, olen hänelle lähinnä vihainen. Vihainen hänen nopeasti kuluvista minuuteistaan, kahvitunneista, omista ajatuksista ja työpäivistä. Olen vihainen kaikille, joiden kanssa hän on jutellut, joita hän on tavannut. Olen vihainen maailmalle, jossa hän on voinut kävellä tuntien kuuluvansa siihen.

Kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, sain neuvoja turvonneiden jalkojen hoitoon ja pahoinvoinnin taltuttamiseen. Porukka vinkkasi parhaasta vaunumerkistä ja laadukkaista vauvan vaatteista. Joku osti imetysoppaan lahjaksi. Tutuimpien kanssa mietittiin synnytyspelkoja ja lapsen kasvatusmetodeita. Se mitä kukaan ei kertonut ja mihin en osannut varautua, oli yksinäisyys.

Olin niin yksinäinen, että erään kerran leikkipuistossa vauvaa keinutellessa rohkaistuin ja pyysin kahville erästä äitiä, jonka kanssa olimme vaihtaneet muutaman sanan keinuvista vauvoistamme. Sain pakit. Elämäni ensimmäiset ystävyyspakit. Aika nöyrä fiilis, muuten.

Kerran puistossa pyysin erästä äitiä kahville luokseni. Sain pakit. Aika nöyrä fiilis, muuten.

Olisin toki voinut mennä esikoisen kanssa vaikka MLL:n perhekahviloihin ja tutustua muihin äiteihin. No, en silloin tiennyt sellaisia olevan olemassakaan. Olisin voinut kertoa yksinäisyydestäni neuvolassa, mutta en yksinkertaisesti ajatellut, että yksinäisyys olisi neuvola-asia. Harkitsin vauva-muskaria ja värikylpyä, jotta tapaisin muita äitejä. Vaihtoehto tuntui oudolta, koska en ollut tähänkään asti ollut kiinnostunut laulamaan piirissä körö-körö-kirkkoon tai sotkemaan itseäni mustikalla. Halusin vaan jutella kahvikupin ääressä vauva-arjesta jonkun samassa tilanteessa olevan äidin kanssa.

Monelle esikoistaan odottavalle tulee yllätyksenä, ettei vauvasta juuri ole seuraa - ainakaan aluksi. Että seinät tuntuvat kaatuvan päälle, koska ei ole ketään kenen kanssa nauraa seinät olemattomiin.

Ei ole uusavuttomuutta tuntea yksinäisyyttä maailmassa, jossa yhteisöllisyyttä opetellaan uudestaan ja jossa vertaistukea etsitään keskustelupalstoilta. Ei ole kädettömyyttä, jos ei uskalla avata suutaan seurakunnan muskarissa muiden äitien sopiessa kahvitreffejä. Ei se ole pullamössösukupolven marenkiongelma, jos yksinäisyys tuntuu pahalta. Se on vain surullista.

Ei se ole pullamössösukupolven marenkiongelma, jos yksinäisyys tuntuu pahalta.

Esikoisen äitinä olin täysin uudessa elämäntilanteessa. Roolini oli vaihtunut, enkä aina tunnistanut itseäni. Muistan, että usein päällimäisenä tunteena oli, etten halua enää lisää lapsia - en halunnut olla niin yksinäinen enää koskaan.

Esikoisen odottajat; unohtakaa ne cooleimmat emmaljungat, söpöimmät newbiet tai kehittävimmät koliikkikeinut ja alkakaa etsiä samanhenkisiä äitikavereita. Äitikaveri on se happinaamari, joka teidän täytyy asettaa ensin itsellenne, jotta voitte pelastaa myös loput perheestänne.